1.10.2016 Vaarojen maraton. Aamulla ensimmäinen fiilikseni oli, että olisin halunnut viettää yön metsässä 131K matkalla. Toinen ajatus oli, että olisin halunnut startata klo 7 87K matkalle. Ei tänään. Seisoin kauniissa aamuauringossa lähtöviivalla 09.10. Oloa ei voi kehua, jalat painoivat yhä ja kurkkuun sattui. Mietin lähtöviivalla, lähdenkö hölköttelemään pitkää lenkkiä vai kokeilemaan normitahdillani, miten homma kulkee. Saattaisihan se siitä vaikka auetakin... Takaraivossa takoivat toisaalta kevään Bodom trailin kilometrit, jolloin jalat lensivät, happi kulki ja koko ajan sain ruuvattua ruuvia tiukemmalle. Toisaalta mielessä olivat myös Vierumäen kilometrit, jotka lopulta siis jäivät kesken. 

Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Lähdöstä liikkeelle tutuilla sykerajoillani, jalkaa toisen eteen ja kohti metsää. Ensimmäinen kymppi tuntuikin kivan rennolta, mutta silti käsijarru oli (taas) päällä. Vauhti oli kuitenkin ihan hyvää, joten jatkoin matkaa tukkoisuuteni kanssa tapellen. PIeni epäilys hiipi takaraivoon, mutta vilkaisu sykemittariin sai yhä jatkamaan. Keskisyke 162/min on minulle ihannormaali maratonin kisasyke - parhaimmillaan olen juossut polkumaratonin keskisykkeellä 169/min. Valitettavasti jaloissa oleva tukko iski iski voimalla lauttamatkan jälkeen. Samaan aikaan alkoi myös huimata ja kaiken kaikkiaan juoksusta hävisi kaikki rentous kuin napista painamalla. Kiroilin itsekseni, himmasin vauhtia ja kävelin suosiolla mäet, jotka normaalisti juoksisin. Tönkköä, tönkköä ja tönkköä. Ei yhtään kivaa. Harmitti, kiukutti ja itketti. En minä tänne tullut metsää katselemaan. Yleensä saan aikaan mukavan nousujohteisia kisoja, mutta nyt jouduin useamman kerran hyppäämään polulta sivuun ja päästämään ohi letkoja. Itku ei ollut kaukana.

En tiedä, mikä kropassani on tällä hetkellä pielessä. Karhunkierroksen jälkeen en ehkä malttanut levätä riittävästi. Lisäksi tuolloin kesäkuussa ihana Max-koira oli luonani hoidossa ja hänen kanssaan tuli juostua/käveltyä pisimmillään jopa 3-4h lenkkejä. Toisaalta työmatkani olivat lyhentyneet ja sikäli työstressi vähentynyt. Joki kuitenin vei tuolloin kropan pois balanssista, mikä kulminoitui Vierumäen keskeytykseen. Sen jälkeensain muutaman hyvän treenin, mutta jälleen Pyhällä homma oli tukkoista. Tulos olisi kuitenkin ollut varmaan ihan hyväkin ilman juomarakon hajoamista. Viimeisimpänä pisteenä itseni jumitukselle iski Kreikan komennus ja kuukauden tasapaksut hellelenkit. 

Nämä ajatukset poukkoilivat päässäni kiivetessäni uusitun Kolin reitin loppumäkiä. Kiukutti. Jokin jumitti kropassa, juoksuvoimaa ja -energiaa ei ollut. Oli vain tasapaksua askellusta. Viimeisessä nousussa aloin kiukuspäissäni juosta ja tulinkin sen mäen ylös jyrkimpiä kohtia lukuunottamatta juosten. Joku katsoja kommentoikin muutaman sata metriä ennen maalia "harvan juosseen tässä". Mistä sekin sitten kertoo...

Minulle Kolilta jäi vain surkea aika ja surkea sjoitus. Etäinen haave sijoituksen korjaamisesta kokonaistourilla katosi. Olo on nyt tyhjä ja epävarma. Onko minusta edes juoksijaksi? Onko tässä jotain muutakin vialla kuin viimeisen kuukauden tasapaksu treenaus? Entinen syömishäiriöni puskee pintaan - olenko huomaamattani lihonut ja se vie nyt virtaa juoksusta. Selailin Mikkelissä hotellihuoneessani juoksukalenteria. Tälle syksylle on pakko löytää vielä jotain kivaa tekemistä. Jotain, mistä saan itselleni sen verran hyvää buustia, että ensi keväänä motivaatio on jälleen kohdillaan ja luotan itseeni lähtöviivalla. Harmillisen vähän kisoja on kuitenkaan enää tarjolla. Nouxtreme ensi viikonloppuna, mutta sen kanssa ongelmaksi tulee perjantain päivystys. City Trail seuraavana viikonloppuna on toinen mahdollisuus päästä nuolemaan haavojani. Tai sitten käyn juoksemassa katumaratonin ja annan vain askeleen viedä kivalla reitillä. Alan melkein kallistua viimeisimmän vaihtoehdon kannalle. 

Tämän vuoden Kolin reissun voi omalta osaltani kilpistää kokonaisuutena päiväksi, jolloin juokseminen ei olltu kivaa.